Ammoisista "vaahtosammutin" ajoista alkaen olen ollut enemmän tai vähemmän
tekemisissä eläinten kanssa. Haave omasta koirasta kyti takaraivossa useita
vuosia. Piiiiiiiiitkällisen pohdinnan ja korkean koirakirjaläjän jälkeen roduksi
hahmottui Rottweiler. Rotu vastasi niin käyttötarkoitukseltaan, luonteeltaan
kuin ulkonäöltäänkin juuri sitä mitä toivoin.

Muutaman mutkan kautta tutustuin yllättävänkin lähellä asuviin
kasvattajiin. Voi jopa sanoa, että ensimmäinen tutustumisreissu oli
ikimuistoinen! 11 täyskasvuisen rottweilerin asuttamassa talossa saatoin
ehkä  kertaalleen  miettiä, mihin tässä oikein ollaan päätä laittamassa?!? =)
Rotuun todella sai tuntumaa, kun parhaimmillaan neljä koiraa yritti samaan
aikaan ängetä syliin istumaan.

Yksi nartuista oli kantavana ja pentujen  tarkoitus syntyä parin viikon
kuluttua. Siitä alkoikin jännitys. Toivoin ensimmäiseksi koirakseni narttua,
jonka piti olla luonteeltaan urosta helpompi (totuus voi kuitenkin joskus olla tarua
ihmeellisempää...)

Narttuja syntyikin, yksi värivirheinen, mutta hurjan suloinen otus! Siru oli tosiaan
ainoa pentu, ja otti tilanteesta kaiken ilon irti! Jo pienestä pitäen sen suurin
intohimo on ollut SYÖMINEN! Eräässä vaiheessa heräsi jopa pieni epäilys siitä
käveleekö koira ikinä. Pentu kun käytti pelkkiä etutassujaan raahatessaan
suunnatonta vatsaansa seuraavalle nisälle...

Nartut ovat uroksia helpompia?!? ... ja poikkeushan vahvistaa säännön ;)
Pieneen mutta äärimmäisen pippuriseen pakkaukseen on pakattu sen verran
luonnetta, että helpolla en todellakaan ole päässyt!

Alunperin suunnitelma oli kasvattaa Sirusta perheenjäsen, aito sohvaperuna.
Mukulasta kasvoikin jotakin aivan muuta. Pennusta pitäen oli selvää
että peruskoulutusta tuo pikku pirulainen todella tarvitsi. Suurimpia huveja oli
pyydystää ohiliikkuvia lahkeita, varpaita, jne. jne. Vaikkei koiralta peukaloa
löydykään, niin "keskisormennäytön" Siru osasi luonnostaan.. Itsekseni opiskelin
kantapään kautta koiran sielunelämää. Kun vihdoin viimein n vuoden ikäisen
otuksen kanssa uskaltauduttiin koirakouluun, oli tulos päätähuimaavaa! Hihna
vain soi, kun tuo vihonviimeinen rakki räyhäsi koko tunnin ajan kaikelle, ja
kaikille, mitä maa on ikinä päällään kantanut =:o Vannoin pyhästi sen
olevan viimeinen kerta kun koskaan mihinkään ihmisten ilmoille lähdetään!
Toisaalta.... jos reaktio oli tuo, niin ehkä jotakin asian eteen pitäisi jopa
tehdä! Kyllähän se kotona osaa...

Pikku hiljaa, otsa ruvella, päätä enemmän tai vähemmän seinään takoen
(siis omaa ei koiran!) tulostakin alkoi syntyä. Loppuviimeksi tajusin,
että tuo sontiainenhan jopa voisi osata jotakin! Uskaltauduinpa jopa
mölli-tokoonkin ilmoittautua. Sille tielle sitten jäätiinkin.

Sirun TOKO-kilpailu -ura on täynnä mitä värikkäämpiä suorituksia.
Perustosikko on osoittanut olevansa hyvinkin huumorintajuinen ja luova,
jos siinä samalla voi jollakin tavalla julkisesti nöyryyttää viatonta
omistajaa...

Ensimmäisissä virallisissa kisoissa kesken seuraamisen voi hyvinkin purra
ohjaajan kenkää. Jos siitä kielletään niin voi luontevasti siirtyä jahtaamaan
omaa häntää.  Ja tietysti taas päinvastoin!  Tunnarikapulat liikkeenohjaaja on piilottanut  joko
ruutuun tahi tuomarin taskuun.  Sieltä niitä ainakin kannattaa käydä kysäisemässä! Siru on siis aina ollut varsin skarppina kisoissa ;) Myös noutokapula on hyvä palauttaa tuomarille, siitä voi ainakin unelmissa toivoa saavansa lisäpisteitä =)

Kilpailuissa perusperiaatteena minulla on aina ollut, että niin kauan voidaan
kilpailla kun koira siitä nauttii. Siru on totisesti sitä aina tehnyt.
Katsomo on ihmetellyt miten koira voi pysyä istumassa kun häntä viuhtoo kuin
viimeistä päivää. Yhä edelleen tuo energiapakkaus rakastaa tekemistä, jopa niin
suuresti että saa pelätä pienen koiran sydämen räjähtävän innon voimasta. Tosin nykyään tekemisiä pitää "ehdottomasti" rajoittaa mikäli on: liian kuuma, liian kylmä, liian märkää, liian kuivaa, liian nälkä ja  liian... 

Siru on valitettavasti joutunut kantamaan ensimmäisen koiran taakan. Liian monta omistajan
virhettä se on joutunut kärsimään, mutta aina sen suuressa sydämessä on ollut
ymmärrystä ja anteeksiantoa. Sirun kanssa on tullut kokeiltua kaikenlaista harrastusta
niin hakua, jälkeä, verijälkeä kuin agilityakin. Terveydellisistä syistä
nuo lajit ovat jääneet kokeilun asteelle.

Jo parinvuoden ikäisenä selvisi, että Sirun lonkat eivät ole priimatavaraa.
Virallisia kuvia ei ole koskaan otettu, mutta jopa tällainen puusilmä näkee
A-lonkkiin verratessa eron. Lopullinen niitti harrastamiselle tuli vuonna 2005.
Eräässä hakutreenissä Siru loukkasi itseään. Normaaliin tyyliinsä koira veteli
tuhatta ja sataa pitkin metsiä. Sirun periaate kun oli: Ei kannata
kiertää, jos voi juosta suoraan läpi! Kuului nopea vingahdus, mutta meno
jatkui samanlaisena. Mitään paikkaa se ei suostunut aristamaan, vaikka kuinka
tutkin ja vääntelin. Pikkuhiljaa kuitenkin toinen takajalka alkoi kipeytyä.
Levon jälkeen Siru aristi hivenen astumista, mutta hetken liikunnan jälkeen se
oli kuin mitään ei ikinä olisi ollut vialla.

Eläinfysioterapeutti tutki Sirun ja epäili kertomani perusteella vian olevan
polven ristisiteessä. Ajattelin fiksuna ihmisenä, että eläinlääkäriltä saisin
tuohonkin vaivaan lopullisen vastauksen ja avun. Ell. tutki Sirun ja totesi ettei
ristisiteessä ainakaan mitään vikaa ole =/ Sen sijaan kuvauksessa löytyi selästä
spondyloosia, jonka piti olla oireiden aiheuttaja. Ohjeena oli lisää liikuntaa,
jotta selkään saataisiin lihaksia rankaa tukemaan. Joopa joo... En tiedä muista,
mutta itselläni ei ainakaan lopulta riittänyt sydäntä liikuttaa koiraa jonka ontuminen paheni
pahenemistaan. Mietin tuhat ja yksi vaihtoehtoa mikä voisi olla vialla. Ajattelin
ettei selänongelmat mitenkään voisi aiheuttaa vain toisen takajalan ongelmia. Ihmettelin
myös suunnattomasti, miten on mahdollista että selkä aiheuttaa ontumista, mutta samaan
aikaan karvakorva kykenee jahtaamaan häntäänsä minkä kerkiää?!?? 

Päädyin jo kovasti diagnosoimaan luusyöpää sun muita, kun en muutakaan keksinyt. Eipä sitten
ollut siitä kyse. Seuraavan kerran kun eläinlääkäriltä vastauksia tivasin, olikin diagnoosi taas jotakin aivan muuta. Yllätys yllätys ei tarvinnut kuin ottaa polvesta kiinni ja sillä selvisi ristisiteen vaiva =( 
Valitettavasti edellisten aivan väärien ohjeiden vuoksi ristiside oli päässyt
menemään lopullisesti poikki. Siinä ei riittänyt sataan eikä sataan tuhanteen
laskeminen, mutta toisaalta luusyöpään varautuneena uutinen oli kuitenkin
edes jollakin tapaa hyvä.

Siru leikattiin uudella sääriluun siirtoharjanteen siirtotekniikalla.
Lyhyesti ja ytimekkäästi: titaania polveen ja menoksi! Tai siis liikunnanhan
piti olla hyvinkin leppoisaa, mutta sekään ei tietenkään niin vaan onnistunut.
Jälleen ell avustuksella ja väärillä diagnooseilla saatiin lisää vahinkoa aikaan.
Tällä kertaa riitti tähystysleikkaus, missä poistettiin sisemmän nivelkierukan
revennyttä takaosaa... Josko nyt paraneminen pääsisi kunnolla alkamaan!

Polven ongelmien jälkeen oli päivän selvää että Sirun kisaura oli ohi.
Itsellään sillä riittäisi intoa vaikka mihin, mutta meikäläisen pää ei kestä
katsella sairaseläkeläisen menoa. Silloin tällöin piristykseksi kun esim käskee
koiraa merkille ja ohjatusti noutamaan, repeää koko koira liitoksistaan!
Lenkkeily riittäköön vanhanpiian virkistykseksi.

Siru on koko elämänsä toiminut on/off -kytkimillä. Se joko nukkuu perse homeessa,
tahi riekkuu kuin pahin pentu. Yhä vajaa 10-vuotiaanakin Siru saa pahempia
hulluuskohtauksia kuin yksikään toinen tämän talon asukki on koskaan saanut.
Meikäläistä lukuun ottamatta toki. Lenkeillä "vanhus" riehaannuttaa
muut vetämällä rinkiä Räikkösen lailla. Koda on sotkettava suohon jos
mitenkään mahdollista. Ihmisten kenkiä pitää pyydystää vaikka tasan
tarkkaan tietää sen olevan kielletty. Talvisin lapaset ovat vapaata riistaa,
mikäli niitä ei kiinnitä pikaliimalla ranteeseen. Hulluuskohtauksen jälkeen
kierrokset hyytyvät ja sanoja "Tuu ny" joutuu toistelemaan varsin
usein. Siru laahustaa joukon perässä kuin kaikki maailman murheet olisi
langetettu sen harteille. Kunnes taas vintti pimenee...

Siru on ensimmäinen koirani ja sen paikka sydämessä on aivan erityinen.
Kärttyisämpää vanhapiikaa ei iltaisin mistään löydy, mutta jo hetken päästä sen
lapsellisille tempauksille saa nauraa vatsa kipeänä! Parempaa ensimmäistä
koiraa en voisi edes toivoa. Siru on opettanut ja antanut minulle niin
suunnattomasti ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Yhä edelleen Siru on hyvin
tärkeä osa perhettämme, mielettömän rakas ystävä!